Teksti kirjoitettu 08.10.2000. Tälle sivulle sovitettu 03. 01. 2009

Markuksen evankeliumissa on kaste- eli lähetyskäsky sen viimeisessä luvussa.

Mark. 16:15-16 kuuluu seuravasti:

Vanhan käännöksen, 1938 vuoden kirkkoraamattu, mukaan: “15. Ja hän sanoi heille: ‘Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. 16. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.’ ”

Uuden kirkkoraamatun 1992 mukaan: “15. Hän sanoi heille: ‘Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. 16. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.’ ”

Ruotsinkielisen NT 81 mukaan: “15. Han sade till dem: 'Gå ut överallt i världen och förkunna evangeliet för hela skapelsen. 16. Den som tror och blir döpt skall räddas, men den som inte tror skall bli dömd.”

Tekstiä on aiheellista tutkia perusteellisemmin, koska sitä on usein käytetty kastekeskustelujen pohjana.

  Ongelman näennäinen keskus on ollut pitääkö ihminen kastaa vasta tietoisen henkilökohtaisen uskonratkaisun jälkeen, “uskovien kaste”, vai voiko myös lapsia kastaa, “lapsikaste”. “Uskovien kastetta” ovat edustaneet baptistisen kastekäsityksen omaavat vuodesta 1523 alkaen. Uskovien kastetta kannattavia sanotaan usein myös aikuiskasteen kannattajiksi, mutta liikkeen kannattajat eivät pidä nimitystä oikeana, koska jo nuoruudessakin uskon ratkaisun tehneet voivat heidän mukaansa liittyä kastettujen joukkoon. Amerikkaa lukuunottamatta baptistisen käsityksen omaavat kirkot ovat pieniä, vähemmistökirkkoja. Lapsikaste on vanha kirkollinen perinne, jota edustavat kaikki perinteiset kirkot. Lapsikastetta käyttävät kirkot kastavat myös aikuisia silloin kun nämä eivät ennestään ole kastettuja eli siis liittyvät pakanuudesta kirkkoon.

Kastekeskustelun ongelmat ovat kuitenkin syvemmällä. Kastekeskustelun pohjalla ovat ainakin seuraavat tärkeät opinkäsitykset:

- Mikä on meidän jumalakuvamme?

- Mikä on meidän uskonkäsityksemme?

- Mikä on meidän seurakuntaoppimme?

Koska jo vuodesta 1961 asti, siis runsaan 47 vuoden ajan, olen tutustunut raamatullisen aikakauden ajattelutapaan, haluan valottaa tekstin merkitystä ainakin seuraavista näkökohdista käsin:

- Mikä on tekstin todellinen kieliopillinen merkitys?

- Mikä on tekstin takana olevan seemiläisen ajattelutavan anti johtopäätösten tekoon?

- Mikä on tekstin ympäristö kastekäskyn antamisen aikoina?

- Miten yhteiskunnallinen ja aatteellinen ympäristömme eroaa Uuden testamentin ajan ympäristöstä?

Näiden pohjalta voidaan ottaa kantaa kastekeskustelun teologisiin kysymyksiin.

Tutkielmani pohjaksi annan tekstin alkukielisenä latinalaisin kirjaimin. Sitten annan sana sanalta vastineet suomeksi (sekä suluissa ratkaisevien sanojen kieliopillisen muodon).

Mark 16:15-16: “15. kaì eîpen autois: Poreuthéntes eis tòn kósmon hápanta kerýxate tò euangélion páse tê ktísei. 16. ho pisteúsas kaì baptistheìs sothésetai, ho dè apistésas katakrithésetai.” Sana sanalta: kaì = ja, eîpen = hän sanoi (subjekti hän, Jeesus, sisältyy predikaattiin), avtois = heille (korrelaattina: opetus-lapsilleen), Porevthéntes =mennen (partisiippi), eis tòn kósmon = maailmaan (neutri), hápanta = kaikkeen (hápas=pâs=kaikki), keerýxate = tehkää saarnatuksi (aoristin imperatiivi), tò evangélion = evankeliumi (akkusatiivi, suora objekti), pásee = kaikille, teê ktísei = luoduille (datiivi, epäsuora objekti) . ho = joka, pisteúsas = uskonut/ uskoon tullut/uskomassa/uskon yhteyteen tullut (aoristin partisiippi), kaì = ja (yhdistävä konjunktio), baptistheìs = kastettu/kasteen yhteyteen tuotu (aoristin partisiippi, passiivi), sootheésetai = tulee pelastetuksi (futuuri, passiivi), ho = joka, dè = mutta (erottava konjunktio), apisteésas = ei uskomassa (aoristin partisiippi), katakritheésetai = tulee tuomituksi (futuuri, passiivi).

Sanastolliset kysymykset aion sivuuttaa suhteellisen vähäisin maininnoin. Jos joku on kiinnostunut sellaisista ongelmista voi ottaa esille melkein minkä tahansa raamatun sanakirjan ja katsoa omin päin. Ainon mennä syvemmälle, tekstin käsitteiden järjestelmään, siis kielioppiin.

Kieliopilliset havainnot aloitan keerýxate sanasta. Imperatiivi on verbin käskymuoto. Imperatiivi antaa keerýxate, saarnata -verbille kehoittavan sävyn: “saarnatkaa”. Aoristi on verbimuoto, joka ei ensi sijassa oli kiinnostunut tapahtuman ajankohdasta, vaan siitä, että verbin ilmaisema tapahtuma jo on tapahtunut, teko tehty. Siksi Suomen kielen vastine pääsääntöisesti on mennyttä aikaa ilmaiseva muoto.

Jotta aoristinen aikamuoto tulisi esille käännöksessä pitää se, että saarnaaminen on tapahtunut tosiasia tulla esille. Tämä saadaan kun kerrotaan saarnaamisen tulos, tehkää saarnatuksi.

Kreikan kielessä ei ole eroa osaobjektilla ja kokonaisobjektilla (Osaobjekti: minä syön hevosta. Kokonaisobjekti: minä syön hevosen). Jotta evankeliumin kokonaisvaltainen luonne tulisi esille, olen antanut vastineen “evankeliumi”, enkä ole tyytynyt osittaiseen sananmuotoon “evankeliumia”. Koko Kristus on läsnä siellä missä hänen nimeensä kokoonnutaan. Missä Kristus on siellä on myös koko evankeliumi.

Korostettu ajatus tulee siis kastekäskyn alkuosasta sellaiseksi, että missä ikinä me milloinkin satumme liikkumaan, pitäkäämme esillä koko evankeliumia, niin että koko maailma pääsee osalliseksi Kristuksen tuomasta lahjasta.

Partisiippi antaa verbille adjektiivisen, laatua ilmaisevan sävyn. Partisiipin preesen “tekevä” on sellainen jolla tällä hetkellä on ominaisuutena tekemisen luonne, tai kyky tehdä, sellainen joka pystyy tekemään. Partisiipin perfekti “tehnyt” kertoo, että joskus menneisyydessä tekeminen on ollut luonteenomaista puheen alaiselle subjektille. Uskoa -verbin aoristin partisiinppi muoto on “pisteúsas”. Olen antanut sille useita vastineita: “uskonut, uskoon tullut, uskomassa, ja uskon yhteyteen tullut”. Verbin kieliopillinen muoto johtaa meidät pohtimaan uskon luonnetta, koska mikään nykyaikaisten muotifilosofioiden mukainen uskonkäsitys ei sovi tällaiseen muottiin. Aoristi on ensisijaisesti menneessä ajassa tapahtunut kertakaikkinen tapahtuma.

- Vastine “uskonut” olisi lähin kieliopillinen likiarvo uskoa sanasta. Tämä likiarvo paljastaa, että uskominen ei ole pelkkää ajattelua. Jos nimittäin uskomisella tarkoitettaisiin ajattelutoimintaa, niin vastineen “uskonut” mukana kadotettaisiin kosketuskohta nykyhetkeen. Joku voisi sanoa: “Ennen ajattelin sellaisella tavalla, että sitä voitiin kutsua uskoksi, mutta nytpä en enää ajattele siten.” Jos usko on pelkkää ajattelua, niin kyseinen henkilö olisi pelastettujen joukossa. Sillä pelastumiseen riittäisi kerran menneisyydessä ollut usko, mutta nykyisin ei uskoa enää tarvittaisi. Käännös palvelee uskon luonnetta syventävässä mielessä, mutta nykyisyyden ulos sulkeva menneen uskon ajatus ei tee oikeutta tekstiyhteydelle. Vastine “uskonut” sanoo ajan puolesta liian vähän.

- Vastine “uskoon tullut” sisältää ajatuksellisesti huomattavasti lähemmäksi tulevan merkityksen. Ongelmaksi tulee, että kiistat uskoon tulon muodoista pääsevät viriämään - oletkos tullut oikealla tavalla uskoon? - yms. Tämän tyyppisiin pohdiskeluihin ei tekstimme kuitenkaan anna viitteitä. Jos keskustelua käydään Raamatun valossa, niin perusteluitten ainekset pitää hakea muista tekstiyhteyksistä. Tekstimme edellyttää ainoastaan, että uskon tila tai uskon suhde on tullut todelliseksi. Vastine “uskoon tullut” sanoo siis nykyaikaisen keskustelun yhteydessä liian paljon.

- Vastine “uskomassa” sisältää kieliopillisen paradoksin, näennäisen ristiriidan. Aoristi on itse asiassa mennyt aikamuoto, ja “uskomassa” vastine on nykyajan muoto. Kaiken kukkuraksi “uskomassa” on infinitiivi, nimisanoihin verrattava verbaalinomini, kun taas alkukielinen kielioppimuoto on partisiippi, laatusanoihin verrattava verbaalinomini. Kuitenkin kaiketikin juuri suomen kielen sana “uskomassa” sisältää erittäin oleellisesti verbin kreikankielisen kieliopillisen muodon keskeisimmän sanoman. Ollaan siinä tilassa, siinä elämänyhteydessä, mihin päästiin verbin ilmaiseman tapahtuman johdosta. Mainittakoon, että venäjän kielen perfektiivisellä aspektilla on joissakin yhteyksissä samantapainen käyttömahdollisuus. Toinen vertailukohta kieliopillisen paradoksin sisältämästä logiikasta saadaan tarkastelemalla ruotsin kielen vastinetta lauseelle “sukeltaa veteen”, “dyka i vattnet”. Suomen kielí ajattelee sukeltajan lentoa ilmassa matkalla vettä kohti, kun taas ruotsin kieli ajattelee sukeltamisen lopputilaa, sitä että ollaan vedessä.

- Vastine “uskon yhteyteen tullut” poistaa kieliopillisen paradoksin, mennyt aika on mennyttä ja partisiippi on partisiippi. Samalla se pitää esillä tapahtuman sisällöllistä ulottuvuutta että uskominen on nykyiseen aikaan asti ulottuva todellisuus, niin jopa tulevaan. Ongelmaksi jää vain että sanalle “tullut” voi siirtyä liian suuri painoarvo. Uskon yhteyden “sisään saapumisen” merkitys, “uskon yhteyden alkamisen” ajatus tulee on kuitenkin esille yhteyteen tulemisen vastineella vähemmän painotettuna kuin monissa keskusteluissa kiistakapulana käytettyllä ja sen vuoksi mielteellisesti ladatulla käsitevastineella “uskon yhteyteen syntynyt”. Meillähän on erittäin hyviä lauseita, joissa syntymä esiintyy, kuten “idea syntyi”, “kosketys syntyi”, “yhteys syntyi” jne. Mutta hengellisessä kielenkäytössä esiintyvä “uudestisyntymä” käsite merkitsee erilaisissa esiymmärryksissä erilaisia asioita.

Älkäämme kaihtako keskustelua käsitteestä “uudestisyntymä”, mutta neuvotelkaamme siitä mielekkäässä asiayhteydessä ja oikeiden tekstien äärellä. Muutoin on vaarana että liian valmiit vastaukset jämähtävät paikoilleen jo ennen kuin kysymyksiäkään on esitetty. Tämän tekstin äärellä ei vielä olla siinä loogisessa tasossa että sanaa “uudestisyntymä” voidaan soveltaa rakentavasti. Siksi tässä vaiheessa riittää puhuminen uskon yhteyteen tulemisesta.

Kastamista ilmaiseva verbi “baptistheìs” on aoristin partisiippi, niin kuin edellinenkin teonsana. Ainoa ero pääluokassa uskoa sanan aktiivi on muuttunut kastaa sanan passiiviksi.

Suomen kielessä passiivi on itse asiassa epämääräistä persoonaa tarkoittava muoto, tekijänä on joko joku tunnettu (hänet naitettiin) ja tuntematon (bussipysäkki on töhritty) tekijä tai sitten joku meidän porukasta (me mennään). Suomen kielen vastine “kastettu” ei siten tee täysin oikeutta kreikan kielen todellisen passiivin merkitykselle. Suomen persoonattoman muodon ongelma on siinä, että kastamisen tapahtuma jää ikään kuin ulkoisen vedellä valelemisen ohimennen suoritetuksi tapahtumaksi, mistä sitten taustalle ajateltu nimeltä mainitsematon todellinen subjekti, kasteen suorittaja, edelleen kiirehtii seuraavaan paikkaan tai seuraavaan tehtävään.

Kreikan passiivin korostus tulee siinä, että koko tapahtuman subjektina on kastettu henkilö, mutta hän ei tee mitään, vaan teko kohdistuu häneen, subjektina hän vastaanottaa tekemisen tekemättä itse mitään. Suomalaisen kielellisiin ajatteluratoihin ei tahdo millään mahtua malli missä tekijä, siis subjekti, on täysin passiivinen, tekemättä mitään, ja että tekemisen tapahtuma juuri siinä tilanteessa, sillä hetkellä ja juuri sen vuoksi tapahtuu kohdistuen subjektiin. Subjekti ottaa vastaan ilman että edes vastaan ottaminen on vastaanottajan teko, toiminta tai suoritus. Vastaan ottaminen ei passiivissa ole edes kädenojennus. Passiivissa teko vain, kaikkineen, kohdistuu subjektiin, syineen ja seurauksineen, niin ulkoisine kuin sisäisinekin vaikutteineen. Taustalla oleva teon takana oleva tekijä ei liity passiivilauseen tekemisen oleelliseksi kysymykseksi. Merkittäviä ovat vain predikaatti, passiivinen verbi, itse teko ja lauseen subjekti, se joka itse mitään tekemättä on tekemisen keskuksena, tekemisen vastaanottajana, kohteena tai tuloksena.

Vastine “kasteen yhteyteen tuotu” sisältää sekä aoristin että partisiipin ajatuksen. Suomen kielen puutteellsista mahdollisuuksista johtuen passiivin ajatus tulee esille vain osittain. Sanalla “tuotu” tulee passiivisuus ehkä vähän paremmin esille kuin sinänsä vaihtoehtoisella ilmauksella “kasteen yhteyteen otettu”. Yhteydet uskon ja kasteen verbien välillä myös korostuvat kun samaa kieliopin loogiikkaa selittävää täyteverbiä käytetään molempien verbien yhteydessä. Aktiivinen tuleminen ja passiivinen tuoduksi joutuminen yhdistävät muotojen gramatikaalisen ajatuksen.

Tällaista loogista kytkentää ei tapahdu jos vastineeksi valitaan luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa kastettuja ilmoitettaessa käytettävää sanontaa: “Pyhän kasteen kautta on Jumalan ja hänen seurakuntansa yhteyteen otettu …”. Otettu sana on omassa yhteydessään kastekuulutuksessa hyvä, muttei tuoda sanan liittolaisena tekstissämme. Jos edellä joku olisi mieluiten valinnut vaihtoehdon “uskon yhteyteen syntynyt”, niin johdonmukaisesti yhteisen linjan esillä pitämiseksi pitäisi tässä käyttää vastinetta “kasteen yhteyteen synnytetty”. Parkaisu on syntyvän ainoa teko synnytystilanteessa, ja sekin on syntymän jälkeinen teko, ei ehto sille, että synnytys lähtee käyntiin.           Indoeurooppalainen *û , *ne, “ei” , lyhenee sanojen alussa, sanskritin a(n)-, kreikan a(n)-, latinan in-, saksan un-, ruotsin o-, j.n.e.

Ei-uskomista ilmaisevasta verbistä meillä tässä on aikaisemmin esittelemämme uskomista tarkoittavan verbin aoristin partisiippi, mutta nyt vain kielteisessä muodossa:

apisteésas = ei uskonut/ei uskomassa/ei uskoon tullut/ei uskon yhteyteen tullut.

Erilaisista merkityksistä ja niiden vastineista voitaisiin kertoa lähes sama kuin edellä myönteisessä yhteydessä otettiin esille, mutta tässä vain loogisesti päinvastaisessa, kieltoa ilmaisevassa merkityksessä. Kielessä on useinkin yli-informaatiota. Samaa asiaa korostetaan usein vihjein. Näin varmistetaan viestin perillemeno. “Ei uskomassa” sanan kreikkalainen alkuliite “a-”, “ei”, korostaa myöhemmin esiteltävän erottavan konjunktion erottavaa voimaa. Myöhemmin palaamme “ei uskon yhteyteen tullemisen” ongelmaan. Silloin lauseen loogista kenttää käsittelevässä osassa.

Merkittävä verbi on sootheésetai = tulee pelastetuksi. Muoto viittaa tulevaisuuteen, se on futuuri. Kieliopin mukaan pelastumisen nykyisyys ei ole puheen aiheena tässä yhteydessä. Pelastumisen subjekti on pelastamistapahtuman vastaanottavana osapuolena, koska verbi on passiivi. Mitä edellä on kerrottu passiivin subjektin olemisesta yksistään saavana osapuolena, teon kohdistuessa häneen ja hänen ollessaan teon tekemisen tavoitteena, päämääränä, sinä massana jota tekeminen muokkaa, on tässä kohden vieläkin enemmän kuin aiemmassa yhteydessä syytä korostaa.

Kreikassa on myös aktiivin ja passiivin välissä oleva tapaluokka, mediumi. Jos tekstissämme pelastukseen pääsevän subjektin myötävaikuttaminen edes pieneltä osaltaan olisi mukana pelastumisen aiheuttajana, vaikuttavana osana, vaikka se pääosaltaan tulisikin subjektiin ulkoa päin, niin verbin pitäisi olla mediumissa. Mediumissa pelastuminen olisi osaksi omaa, osaksi ulkoa tullutta pelastumisen tapahtumaa. Mutta nytpä verbi on passiivissa, mikä sulkee subjektin oman myötävaikuttamisen.

Tekstin tekemistä ilmaiseminen pelastumisen -verbi ei myöskään ole refleksiivinen, niin että subjektin teko kohdistuisi subjektiin itseensä. Suomen kielessä sana peseytyä on refleksiivinen, vertaa ruotsin tvätta sig, pestä itsensä.

Näemme, että verbien muodot tukevat niiden sisältämää sanomaa. Kristillisen uskon pelastusnäkemys, että pelastumme ilman omia tekojamme, on täysin sopusointuisessa linjassa tekstimme pelastua sanan muodon kanssa. Pelastuminen ei siis ole subjektin tekemä aktiivinen toiminta, vaan subjektin saama lahja, jonka annetaan hänelle ilman hänen omaa myötävaikuttamistaan. Kielioppimuoto siis tekee pesäeroa sellaisiin uskon tai kastekäsityksiin, missä ihmisen oma myötävaikuttaminen olisi pohjana tai edes osatekijänä. Sellainen uskon ratkaisun korostaminen, missä uskoon tulleen tietoiselle päätökselle annetaan osatekijän asema eli siis “usko” pannaan pelastumisen osaperusteeksi, edellyttäisi verbiltä medium muotoa, eli siis sellainen käsitys on tekstimme vastainen. Vielä enemmän on ajatus oman itsensä pelastamisesta, eli refleksiivistä verbiä edellyttävä tulkinta tekstimme vastainen.

Passiivin futuuri on myös kadotusta ilmoittava verbi: katakritheésetai, tulee vastedes tuomituksi, tai, vastedes tulee tuomio kohdistumaan häneen, tai, hänessä tulee tuomio ilmi.

Sisällöllisesti ovat pelastuminen ja tuomio toistensa vastakohtia. Siksi täysin mahdollista olisi antaa käsiteparit:

ei tule tuomituksi - tulee tuomituksi

tai

tulee pelastetuksi - ei tule pelastetuksi.

Tällainen looginen leikittely ei kuitenkaan ole tarpeen, koska täysin eri tyyppiset sanajuuret ovat merkityksen kantajina.

Olemme nyt käsitelleet tekstin kieliopillisia alkeita, sanojen muotoja.

Näiden alkeitten jälkeen on aihetta paneutua varsinaisiin kielen jännitteisiin, eri sanojen välisiin suhteisiin ja merkityskenttien järjestelmään. Vasta nämä yhteydet avaavat tekstin todelliset ulottuvuudet. Teesinä voidaan sanoa, että mitä syvemmin tekstiä analysoi kieliopillisesti, sitä merkittävimmiksi tulevat konjunktiot. Vielä syvemmälle mentäessä pitää mennä konjuktioidenkin ohi. On nähtävä ne kytkennät, joiden ilmaisuun ei ole käytetty sanoja, vaan ainoastaan merkityskenttissä ja niiden välissä esiintyviä jännitteitä. Ilman näiden suhteiden tajua tekstistä tehdään oikosulkumaisia johtopäätöksiä: tarraudutaan ensimmäiseen havaintoon, ilman että milloinkaan päästään selville todellisesta sanomasta.   Jos tehdään voimakas looginen erotus uskon ja kasteen välillä ja samaan aikaan kytketään vastakohtaiset uskoa ja epäuskoa ilmaisevat verbit, niin päädytään loogisesti neliruutuiseen kaavaan:

uskoo > < ei usko

kastetaan > < ei kasteta

Tämän jälkeen pitää alkaa filosofoida, miksi tekstissä on vaihtoehto “ei kasteta” jätetty pois. Selityksiä löytyy:

- Joku ajattelee, että ei-uskomisella tarkoitetaan uskosta luopumista. Kertakaikkisena tapahtumana kastetta ei tarvitse uusia, siksi jos sen kerran on saanut niin siitä ei myöskään voi luopua. Kerran avioliitossa ollut ei enää ole naimaton, vaan joko naimisissa, eronnut tai leski. Lyhyyden vuoksi vaihtoehto “ei kasteta” on jätetty syrjään.

- Joku ei pidä kastetta niin perustavaa laatua olevana seikkana että sen puuttuminen sinänsä voisi johtaa kadotukseen jos vain riittävästi uskoa löytyy.

- Edellisestä on vain lyhyt matka käsitykseen, missä ihmisen tietoinen usko on kaiken hengellisyyden ainoa koetinkivi. Kaikki itse asiassa ratkeaa, sen mukana onko tietoinen henkilökohtainen usko, jos se on niin pelastuu, mutta jos sitä ei ole niin joutuu kadotukseen. Kaste jää tässä järjestelmässä täysin sivuun, eräänlaiseksi koristeeksi täytekakun päälle. Kasteella ei silloin ole osaa itse pelastumisessa, vaan se on ikäänkuin uskovan esittämä uskon julkinnen tunnustus.

- J.n.e.

Edellä esitettyjen ongelmien lähtökohtana on kahden ratkaisevan konjunktion merkityksien sivuuttaminen. Tämä laiminlyöminen johtuu useinkin siitä, että tekstiä luetaan valmiiksi iskostuneitten ennakkoluulojen läpi.

Sanan “ja” vastine kai; “kai” on loogisesti yhdistävä sana, kun taas sanan “mutta” vastine de; “de” on loogisesti erottava sana. Edellä mainittu kieltävä a-prefiksi sulkee muut vaihtoehdot merkityskentästä. Täten saadaan verbien järjestelmään neljän loogisen osasen sijaan vain kaksi osasta, joista ensimmäisessä on kaksi yhteen kuuluvaa osaa:

(usko+kaste) > < ei usko

Jotta looginen kaava saadaan sanomallisesti tasapainoon pitää uskon ja kasteen välinen yhteys tulla erittäin läheiseksi. Jos nimittäin yhdistävälle konjuktiolle ei anneta riittävää tehoa, niin uskon ja kasteen yhdistelmän jää kömpelönä jättiläisenä lauseen tasapainoa häiritsemään. Meidän on aihetta olettaa, että tässä kuten jokaisessa mielekkäässä sanonnassa on käytetty järkeä eli se on tasapainossa. Ja -sanan kytkemän yhdistelmän ylivoimainen painoarvo kaataa koko kaavan toimivuuden, jos vastakohdan ensi puolen sanat eivät sitoudu tarpeeksi lähelle toisiaan.

Mutta kun yhdistävän konjunktion koko teho annetaan tulla esille, niin lauselmasta aukenee erittäin selkeä sanoma, suuremmoinen evankeliumi: uskoon tuleminen ja kasteen saaminen samaistuvat saman tapahtuman erilaisiksi näkökohdiksi. “Joka on tullut uskon yhteyteen ja tuotu kasteen yhteyteen, pelastuu.”

Vieläkin vapaammin tämä tulee esille merkityksen vivahteita painottavassa käännöksessä: “Joka on saanut käydä uskon yhteyteen eli siis joka on tuotu sisälle kastettujen yhteisöön, se saa osakseen pelastumisen lahjan.” Tässä esityksen vaiheessa toteamme, että mutta -sana viittaa koko kästekäskyn pelastuslupauksen vastakohtaan. Jos joku ei ole uskon yhteyteen tullut, eli siis ei ole kastettujen yhteyteen sisään tullut, niin hän jää pelastuksen ulkopuolelle. Kun loogiset kytkennät nähdään oikein, niin kaste tulee pelastus-tapahtuman kulmakiveksi. Samalla näkyy että epäusko tämän tekstin valossa sulkee myös kastettujen yhteisön ulkopuolelle. Ja siis myös kastettujen yhteisön ulkopuolella oleminen on epäsuskoa. Kaste on siis kristityksi tulemisen tai sen ulkopuolelle jäämisen raja.       Ennen kuin voimme mennä kastekäskyn laajempiin kysymyksiin meidän on nähtävä yksi kytkentä, missä ei ole käytetty konjunktiota. Kyseessä on konsekventtinen appositio: edellä esitetyn perään liitetty loogista seurausta ilmaiseva lause.

Kyseessä on jakeen 15 ja jakeen 16 välinen kytkentä. Evankeliumin julistus ja kasteessa tuodun uskoon tulon välinen syy seuraus -kytkentä.

Kun te rohkeasti pidätte esillä evankeliumia missä liikuttekin (jae 15), niin tästä välttämättömästi seuraa (konsekventtisen apposition ilmaisema looginen kytkentä), että ihmiset uskon ja kasteen lahjan kautta pääsevät pelastettujen joukkoon (jae 16).

Tässä meidän on vielä kerran palattava erottavaan de;, “de”, “mutta”, konjunktioon. Sanan de;, “de”, “mutta”, oikea ulottuvuus tulee näkyviin siinä, että erottelu ulottuu appositiokytkennän yli: Vaikka miten lujana pysyykin evankeliumin julistamisen lupaus, että ihmiset siirtyvät pelastuksen yhteyteen uskon ja kasteen kautta, niin mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä, jos ihmiset eivät ota evankeliumia vastaan. Vastuu ei silloin enää ole teidän. Vaikka kuinka julistaisitte, niin heidän epäuskonsa jättää heidät pelastuksen ulkopuolelle. Teidän huoleksenne jää ainoastaan pitää esillä elämän sanaa.

Olen nyt käsitellyt vastausta kysymykseen: “ Mikä on tekstin todellinen kieliopillinen merkitys?”

Seuraavaksi lyhyt esittely aiheesta: Mikä on tekstin takana olevan seemiläisen ajattelutavan anti johtopäätösten tekoon?

Edellä tuli näkyviin aoristin ja futuurin välinen vuorovaikutus. Nykyajassa oleminen, preesens, jäi merkityksellisesti keskeisten ilmausten ulkopuolelle. Ilmiön takaa häämöttää vanhan heprean verbin kaksi aspektia, joita useinkin nimitetään aikamuodoiksi. Perfekti on loppuun tehdyn teon muoto verbeissä. Imperfekti on ei vielä loppuun saatetun tekemisen ilmaus. Näin ollen sekä uskon yhteyteen tuleminen että kasteen yhteyteen ottaminen ovat tapahtuma, minkä lahja ja merkitys jo on valmiina, kun taas pelastus vielä odottaa täyttymystään tulevan maailmanajan esiintulossa. Juutalaisessa ajattelussa nykyinen maailma ja tuleva maailma ovat kaksi käsitettä jotka täydentävät toisiaan. Jumalan kansan mukana eläminen antaa osallisuuden tulevan maailman elämään. Tulevan maailman osallisuuteen pääsyyn viittaa edellä analysoidun pelastumisen sanan esiintyminen futuurissa.

Juutalaisessa ja yleensäkin seemiläisessä ajattelussa ollaan hyvin kollektiivisia. Seemiläisessä runoudessa yksilötkin ovat luokkansa edustajia, eräänlaisia määrätyn tyypin tai lajin perikuvia. Tämä seemiläisyys voidaan lukea myös tekstimme relatiivisanoista, joiden kieliopillisen erityis-korostuksen mainitsen vasta tässä yhteydessä. Relatiivipronomini on sana mikä suhteuttaa myöhemmin ilmoitetun lauseen edelliseen ajatukseen. “Se joka”, “ oJ ”, on päässyt uskon yhteyteen ja “se joka” on kasteelle tuotu, pelastuu. Tässä on siis seemiläisen ajattelun mukaisesti avoin relatiivi, kaikki jotka kuuluvat tähän kategoriaan, pelastuvat. Uskovien ja kastettujen yhteisö on pelastuttujen joukko.

Seemiläisessä maailmassa ateriayhteydestä oltiin hyvin tarkkoja. Jos asetuttiin samaan pöytään syömään tunnustauduttiin samalla myös veljelliseen yhteyteen, elettiin rauhassa toinen toisensa kanssa. Juutalaisessa ateriassa oli peseytymisellä suuri merkitys. Ruokapöytään piti tulla pertyin käsin. Peseytyminen ja ruokayhteys tulevat esille myös tekstimme yhteydessä. Jotta uudet tulokkaat voisivat ottaa osaa ruokayhteyteen ylösnousseen seurassa ( anakeimai = anakeimai = maata ruokapöydässä jae 14) pitää sisään käydä peseytymisen eli kasteen kautta. Tässä uskovien yhteisössä seemiläisyyden paras anti, rakkaus ja avoimuus, rikkoo seemiläisyyden rajoittuneet piirteet, ryhmien väliset ennakkoluulot: Jeesukseen uskovien joukossa ei tehdä eroa juutalaisen eikä kreikkalaisen välillä. Koko maailma suljetaan veljesyhteyteen.

Maailmanlaajuiseen veljeyteen löytyvät perusteet jo Aadamin luomisessa ja Nooan pelastamisessa. Aadam on koko maailman ihmisten yhteinen esi-isä, ja Nooan aikana yhteisen kylvyn jälkeen pelastetuksi jääneet ovat kaikki arkin kautta pelastukseen tulleita, pelastusta on siis saarnattava koko luomakunnalle, maailman kaikille ihmisille.

Seemiläisen ympäristön jälkeen on aihetta vielä kohdentaa kysymyksenasettelua tekstimme lähikontekstiin. Teemme siis kysymyksen: “Mikä on tekstin ympäristö kastekäskyn antamisen aikoina?”

Jeesus on ylösnoussut. Opetuslapset olivat hajallaan epäuskoisena. He kokoontuivat keskinäisiin aterioihinsa. Vaarana oli sulkeutuminen omiin ryhmiinsä. Vaarana oli “rakkautta säilykepurkissa” tyylinen uskonto. Jotta yhteisö aukeaisi todelliseen avoimuuteen, jotta rakkaus löytäisi todellisen kohteensa, avartuisi täysiin mittoihinsa, piti antaa koko maailmaan koskava lähetyskäsky.

Juutalaisten lähetystyön kukoistuskausi oli Makkabealais ajasta keisari Hadrianuksen kauteen (noin 160 eKr-134 jKr) Makkabealaisten aikana juutalainen lähetystyö oli voimakkaasti kansallisen propagandan sävyttämää. Juutalaiseen uskoon ja juutalaiseen kansaan kuuluminen olivat sama asia. Keisari Hadrianus kielsi ympärileikkauksen Rooman valtakunnassa . Tämän jälkeen vain kristillinen haara juutalaista perinnettä saattoi voimaperäisesti viedä sanomaa eteenpäin, koska Jeesusta Messiaana pitävien usko ei ollut sidottu ympärileikkaukseen vaan kasteeseen.

Juutalaista kansallispainotteista lähetystyötä ajatellen voidaan todeta, että kollektiivisuus jatkuu tekstissämme, mutta se murtaa kansalliset rajat. Yhteisö on yhteinen, mutta se on isompi kuin vain yksi kansa. Koko maailman evankeliointi antaa kansallisia rajoja laajemman Jumalan kansan käsitteen.

Kirkko on “katolinen”, “yhteinen”, “yleinen”, koko maailmaa syleilevä, koska sen sanoma koskettaa kaikkia. Epäuskoisia, rajoittuneita, säikkyneitä, siis tavallisia ihmisiä, kehotetaan avautumaan ja pitämään esillä elämän sanaa, siis toimimaan lähtyssaarnaajina, missä ikänä elämmekin ja liikumme.  

Jotta meille selviäisi miksi tekstiämme niin usein on käsitetty väärin meidän on tehtävä selväksi vielä ainakin yksi kysymys: “Miten yhteiskunnallinen ja aatteellinen ympäristömme eroaa Uuden testamentin ajan ympäristöstä? ”

Yksilökeskeinen pelastuskäsitys on vasta uuden ajan tuote. Oikeastaan vasta 1800-luvun länsimainen individualismi on tuonut yksilöllisen usko-käsityksen täysipainoisesti esille. Sitä ennen usko oli aina yhteisöön kytketty. Vielä 1600 -luvulla oli vallitsevana uskonkäsitys, jonka mukaan hallitsija määräsi alamaistensa uskonnon. “Kenen maa sen uskonto” oli ratkaisuperiaate kolmekymmentävuotisen sodan jälkeen. Vaikka Lutherilla näennäisesti oli hyvinkin yksilökeskeisiä lauseita: “Minä uskon, että Jumala on minut ja … luonut”, niin kuitenkin hänelläkin usko on hyvin yhteisöllisesti perusteltu: “…jossa kristikunnassa hän (Pyhä Henki) …kutsuu…valaisee … jne…”

Vasta näiden kielellisten ja aatehistoriallisten kysymysten pohjalta voidaan lopultakin ottaa kantaa kastekeskustelun teologisiin kysymyksiin.

Vastaukset alussa tekemiini kysymyksiin annan lopusta alkuun.

Mikä on meidän seurakuntaoppimme?

Kysymys on huomattavasti merkittävämpi kuin ensi näkemältä huomataan. Kastekäsky annettiin seurakunnan kokoontumisessa. Oltiin viettämässä yhteistä ateriaa. Herran pyhällä ehtoollisella ei olla vain minkä tahansa ruuan ääressä vaan itse ylösnoussut Herramme on keskeisesti läsnä yhteisessä rauhan ja veljeyden pöydässä. Tähän ateriayhteyteen tarjotaan koko maailmalle tilaisuutta tulla mukaan. Kuka tahansa päätyy uskoon, eli siis kasteen kautta tuodaan Kristuksen ruokaseuraan, saa osallisuuden tulevan maailman voimista, pelastuu. Seurakunta ei ole uskovien summa, vaan Kristuksen läsnäolo pyhällä aterialla, johon pestyt voivat osallistua, tulivatpa he mistä päin maailmaa tahansa.

Oikea seurakuntanäkemys avaa myös silmämme näkemään vastauksen kysymykseen: “ Mikä on meidän uskonkäsityksemme?”     Aikaisemmin ikään kuin sivumennen otin esille kysymyksen uudestisyntyminen sanasta. Vasta tässä yhteydessä se saa oikeat ulottuvuutensa. Uskon yhteyteen tulemisen eli siis uskovien seurakunnan yhteiseen ateriayhteyteen tulemisen rinnalle voidaan käyttää muita alkamista ilmaisevia sanoja, kuten ne jotka ovat saaneet syntyä uskon lahjan osallisuuteen eli siis ovat kasteen kautta synnytetyt Jumalan perheväkeen, siihen yhteisöön missä kaikki ovat veljiä keskenään, heitä koskee tulevan maailman lupaus. He ovat siis syntyneet tulevaisuuteen, veljeyteen, ylösnousseen kohtaamiseen, siis pelastukseen.

Yksilökeskeinen, perheetön, siis avioton, syntymä, jää syrjään. Omaan napaan keskittyvä, omaan nurkkaan eristäytyvä, “henkilökohtainen usko”, on tekstille vierasta. “Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi” on tekstimme räikeä vastakohta. Minä -keskeisyyttä ovat kristikunnan kaikki merkittävimmät klassikot pitäneet pahana. Ylpeys on katolisilla kuoleman synti. Lutherin käsityksen mukaan ihmisen perimmäinen synti on se, että hän on käpertynyt itseensä, “incurvatus in se”. Tekstissämme usko on osallisuutta, paikka yhteisessä juhla-ateriassa. Siinä seurassa ylösnoussut Jeesus itse asettuu sekä isännäksi että juhlavieraaksi. Hänen seurassaan epäilykset kaikkoavat ja heikoinkin saa ottaa vastaan lähetystehtävän.  

Askeleen syvemmälle pääsemme, kun uskallamme vielä kysyä: “ Mikä on meidän jumalakuvamme?” Kreikkalaisessa aristotelisessa jumalakuvassa Jumala haluaa olla yksin. Koska rakkaus merkitsee sitoutumista rakastettuun, niin Jumala ei voi samaan aikaan olla sekä rakastava että kaikkivaltias. Toiset päätyvät säilyttämään Jumalan kaikkivaltiuden ja Hänen rakkautensa jää syrjään. Toiset yrittävät pitää esillä Jumalan rakkautta ja joutuvat siten tinkimään hänen kaikkivaltiudestaan.

Aristotelisen kaavan taustalta löytyy siis ajatus:

JV = ¥ - JR

Jumalan todellinen valtius (JV) on sitä mikä jää jäljelle, kun absoluuttisesta kaikki-valtiudesta ( ¥ ) vähennetään Jumalan rakkaus ( JR).

Tekstimme Jumala on toisenlainen. Hän toivoo yhteyteensä mahdollisimman paljon ihmisiä. Hänen kaikkivaltiutensa ei siitä vähene, vaan hänen ylistyksensä vain kasvaa sitä enemmän, mitä useampi maailmassa käy ylösnousseen pöytäseurueeseen.

Looginen kaava on siis päinvastainen:

JV = ¥ + JR

Jumalan todelinen valtius (JV) on sitä mikä syntyy sen jälkeen kun absoluuttiseen kaikkivaltiuteen ( ¥ ) lisätään Jumalan rakkaus (JR).

Aristotelinen jumalakuva yksinään olevasta, liikkumattomasta, osoittautuu mitättömäksi puunukeksi. Tämän rinnalla yhteyden ilmapiirissä elävä Jumala levittää eteemme avoimen sylin johon hän tahtoo koota kaikki maailman ihmiset armaina lapsinaan.

Jumalan työ Luojana luomisessa, pelastustapahtumassa Jeesusksessa ja pelastuksen yhteyteen saattamisesssa Pyhässä Hengessä ovat yksi. Pelastus ei johda meitä pois toisten ihmisten ja muiden luontokappaleitten yhteydestä. Koko maailman evankeliointi, sisältää toivon kipinän myös eläimille, kasveille ja koko luomakunnalle. Jumala ei eristäydy maailmastaan, vaan elää sen keskellä ja pitää huolta luoduistaan ja pelastamistaan. Siksi kasteemme ja uskomme kutsuvat meitä avoimeen elämänasenteeseen ja haastavat meitä jo paratiisissa annettuun tehtävään pitää huolta “viljellä ja varjella” koko luomakunnasta, evankeliumin pitää koskettaa koko maailmaa.

Edellä esitetyn valossa pitäisi tulla selväksi, että kasteongelman näennäinen keskus: kiistely siitä pitääkö ihminen kastaa vasta tietoisen henkilökohtaisen uskonratkaisun jälkeen, “viedä uskovien kasteelle”, vai voiko myös lapsia kastaa, onko “lapsikaste” sallittava, on tullut ajankohtaiseksi vasta uskonkäsityksen vinouduttua. Ongelmat ovat syntyneet väärin asetetun kysymyksen-asettelun pohjalta. Ongelman ytimenä ovat näennäistä keskustelunaihetta syvemmät kysymykset, joiden ydin on: kannattaako juuri oksaa vaiko oksa juurta. Vääristynyttä jumalakuvaa on seurannut rajoittunut seurakuntänäkemys ja väärästä seurakuntanäkemyksestä seuraa kapinallinen uskonkäsitys. On alettu näpertelemään näennäisten ongelmien parissa, jotka vievät katseen pois oleellisesta.

Kun ollaan harhan vallassa, niin rajoittuneesta jumalakuvasta johtuen ei nähdän uskon yhteisöllistä ulottuvuutta eikä uskon lahjaluonnetta. Pelastus muuttuu passiivisesta hyvyyden kohteena olemisesta omien suoritusten aktiiviseksi esilläpitämiseksi. Subjektin Oma Aktiivisuus, “Usko” ottaa Jumalan paikan. Silloin ei huomata, että ihmisen pelastus kaventuu universaalisesta osallisuudesta oman ajattelun rajojen tasalle.

Mutta kun Ylösnoussut Kritus pannaan kaiken keskukseksi, niin maailmanlaajuinen yhteys avautuu. tulevan maailman ovet ovat selkosen selällään ja rakkauden ateria odottaa riemuitsevaa kansaa. Sillä meidän toivomme on ankkuroitu Jumalan tekoon, meidän ainoa aktiivinen tekomme, se että olemme tulleet uskon osallisuuteen, toteutui täydellisesti passiivisessa teossa, kun meidät kasteen kautta tuotiin Kristuksen yhteyteen. Tähän yhteyteen tuomme mielellämme jokaisen, myös jokaisen kristilliseen perheeseen syntyneen lapsen.

Takaisin Matiaksen sivulle suomeksi